Tämä ei nyt ihan suoranaisesti liity meidän koirien kuulumisiin, mutta näin joulun tunnelmissa tuli tongittua vanhoja valokuvia ja epäilemättä oheisen skannatun kuvan koirien takia minusta tuli "koiraharrastaja". Kuvassa esiintyvät mummoni viimeiset koirat; karjalankarhukoira Heta sekä hänen seropipoikansa Tupu.  Heta oli ehkä maailman kiltein, lempein ja viisain koira ja mukava koira Tupukin oli.

Mummoni ei varmasti ollut lukenut mitään koirankouluttamisesta saati positiivisesta vahvistamisesta, rauhoittavista signaaleista tms., mutta silti karjalankarhukoira ja sen poika, osasivat vaikka mitä temppuja ja riistavieteistään huolimatta, ne viettivät koko elämänsä vapaina -ilman hihnoja tai tarhoja. Muistan, että Heta ja Tupu osasivat avata toisilleenkin oven sisältä päin.

Hetan ja Tupun vaikutuksesta olen ehkä aina tykännyt nimenomaan pystykorvaisista koirista. Heta ja Tupu elivät molemmat hyvin pitkän elämän, muistaakseni Heta eli 16 vuotiaaksi ja Tupu kuoli hieman sitä ennen. Alla olevan kuvan musta koira on Heta, kirjava on Tupu ja kääpiö olen minä :)

PS. Kuvassa Heta ja Tupu "joikaa" eli ulvovat käskystä, mikä oli yksi tempuista mitä osasivat :)